Viime aikoina olen nauttinut lähinnä kahvia

Viimeisimmän puolenyön aikaan älysin unohtaneeni syödä. No, pala leipää ja kaksi keksiä kyllä. Koetin korjata vajauksen muutamalla leipäpalalla, mutta ne eivät oikein maistuneet koska leipä oli päässyt kuivumaan.

Joku tekeminen aina jää kun keskittyy. Olisi mukavaa jos tässä tietokoneen vierellä pöydällä kävelisi kissa, joka aina välillä herättäisi minut havaitsemaan itsensä ja sellaiset asiat kuin syöminen. Kissan pusku ei ole koskaan turha, tuhlaileva se kyllä on, kuten kissan selän silityskin on tuhlaileva. Se silittää otsaa samalla, lakkaan kurtistamasta. Olen mahdollisesti kissan ansiosta: kissa oli kahden äitini kanssa, synnytyksen hetki läheni, mutta äitini oli uninen ja tokkurassa eikä tehnyt mitään. Kissa puski äitiäni herpaantumatta, tökki kunnes tämä heräsi. Sairaalassa tehtiin keisarinleikkaus. Olen nykyään allerginen kissoille.

En ole moneen kuukauteen ehtinyt ajatella tapaani kirjoittaa. Toivon vain että osa kirjoittamastani tulee ymmärretyksi; usein huomaan ettei tule. Eilen ymmärsin eufemiatettuani käyttäen sanoja "mies" ja "nainen", että joku saattaa kuvitella minun puhuvan sellaisen ajattelumaailman sisällä, jossa noilla sanoilla on biologinen perusta. Tämä piti kertoa minulle jotta se saattoi edes juolahtaa mahdollisena tulkintana mieleeni, ja edelleen pidän tuollaista tulkintaa kirjoittamastani todella epätodennäköisenä. Miten niin voisi lukea kun puhun samalla kaikenlaista perustahakuisuutta kyseenalaistaen?

Kieleni kankeutuu. En ehdi ajatella onko se kaunista tai keveää, yritän vain jollain välillä turhaannukseksi yltyvällä tunnollisuudella korjata etukäteen kaikki ne väärinkäsitykset, joita pidän mahdollisina tietäen, että en näe suurinta osaa pahimmista väärinkäsitysten mahdollisuuksista. Toinen vaihtoehto olisi että kirjoittaisin vain itselleni; silloin voisin miettiä kieltä. Olisikohan se oikeasti ymmärrettävämpää kuin yritykseni tarjota ajatuksia, jotka olen saanut lahjaksi tai poiminut jostain siruina ja liittänyt yhteen?

Patarummut & pasuunat

Joo, ajallisesti huono sauma minullakin. Olenpahan tullut päätelleeksi, että kiire todennäköisesti ainakin seuraavat vuosikymmenet vain lisääntyy, joten sellaista mitä tahtoo tehdä ei kannata lykätä. Päätelmä perustuu kaikkien kunnianhimoisten ja tekemisenhaluisten keski-ikäisten tuttavieni elämän tarkkailuun.

Jääkö jäljelle vain teräs ja kumisevatko patarummut jos hajottaa tekemisensä ympäriinsä niin, että ehtii ylväänkeskittyneen työnteon lisäksi ja lomassa silittää leppeästi jonkun hiuksia ja tulla itse paijatuksi? Teräksiset sankarihahmot silittävät hiuksia vain kärsiäkseen pian taas siitä, että joutuvat ratsastamaan auringonlaskuun suorittamaan tehtäväänsä ja sillä välin kaikki siliteltävät menehtyvät. (Sankarihahmot eivät suostu paijattaviksi.) Tai ehkä kotiin jää Rautajärven vaimo syöttämään lapsikatraalle mustaa petulla jatkettua leipää ja kouluttamaan heistä sotureita.

Ei tietenkään kyynisyyttä ja nihkeyttä kaikkea mahtipontista kohtaan, mahtipontinen on hienoa ja urheaa. Se että sitä pidetään nolona, lisää hienoutta, onhan sankarillista ilmentää paatosta vaikka sille nauretaan. Minä en muuten näe siinä mukautumista kohtaamaasi ajatteluun kyseenalaistamatta. Vai väitätkö, ettet ole törmännyt siihen kuinka mahtipontisuuden noloutta vakuutetaan vakaumuksella?

Ai niin, Timo ja Arschmobile, annan teille oikeudet muokata ja sisustaa tätä blogia vapaasti, kutsua uusia kirjoittajia yms. Aion antaa samat oikeudet muillekin mahdollisesti tänne kirjoittamaan intoutuville.

Ajatuksenomistusärsyynnysreaktio

Mikä on paras tapa provosoida ihmisiä käyttämään vapauttaan tulkita toisin? Asettumalla auktoriteetiksi, joka ilmoittaa tulkinnan vapaudesta vaativaan sävyyn? Eräs ystäväni manipuloi ihmisiä jo puoliammattimaisesti, mutta hänenkään kanssaan keskustellessani en ole saanut ollenkaan tyydyttävää vastausta tähän kysymykseen.

Huoli siitä saako tulkita toisin tai viedä keskustelun syrjään siitä missä toinen koettaa pidellä sitä perustuu ainakin kahteen asiaan. Ensimmäinen näistä on mukava, toinen ikävä. Joku voi olla niin innoissaan jostain aiheesta, ettei toinen millään raaski vaihtaa puheenaihetta, vaikkei itse keksisi siitä kauheasti sanottavaa. Se voi olla hieman tuskallista jos keksisi kauheasti sanottavaa aiheen vierestä, mutta kuitenkin mukavaa: innostus on hauskaa seurattavaa. Toisaalta huoli saattaa perustua myös siihen, että pelkää toisen saavan ajatuksenomistusärsyynnysreaktion. Tämä pelko on huono syy olla juoksuttamatta assosiaatioitaan: jalo ihminen tarjoaa kanssaeläjälleen mahdollisuuden voittaa ajatuksiin liitetty mustasukkaisuus ja on piittaamatta pelostaan.

Nyt tuli mieleen kolmas vaihtoehto, mutta siihen ei sisälly huolta siitä saako keskustelua ohjailla arvaamattomiin suuntiin. Voi olla luontevaa mukautua toisen ajatteluun kyseenalaistamatta omaa kyseenalaistamattomuuttaan. Siinä on minusta jotain pelottavaa.

Pohjaisuus

Omasta tekstistä on vaikea saada innoitusta. Omat kirjoittamattomat ajatusrakennelmat taas haihtuvat ilmaan ilmestyäkseen uudelleen esiin vain myrskyisinä öinä täydenkuun aikaan. Toisen teksti on toista maata: se voi antaa yhä uusia assosiaation aiheita, vanhoja kadottamatta. Tämä kuitenkin edellyttää luottamusta tulkinnan vapauteen, auktoriteettivaateiden pysymistä poissa.

Kirjeet

Yleensä ne rönsyilevät. Aihe josta toinen aloitti joutuu toisen kohteluun ja muovautuu. Vastaus voi olla harhailua tai päämäärätietoista rientoa eri suuntaan kuin mihin itse oli menossa tai millaista tuli ajatelleeksikaan, tai puhetta jostain aivan muusta. Se muu saattaa innostaa uusiin rönsyihin.

Olen saanut selittää blogikirjoittamista muutamalle, joita olen houkutellut kirjoittamaan tänne. Niiden kanssa taas, joille ei tarvitse selittää miksi blogata koska heillä on jo omat bloginsa, voi päätyä puhumaan ryhmäblogeista. Miksi monen kirjoittajan blogi?

Jonkin aikaa sitten puhuin kirjeitse erään tuttavani kanssa muodosta, joka autaa kirjoituksen aloittamisessa. Hän puhui mitasta, mitä tarkempi sen parempi: laki tekee kirjoittamisesta askartelumpaa. Tavallaan huijausta, sillä vaihtoehtojen määrä ei äärettömästä vähene, mutta tuntuu kuin se vähenisi, joten aloittaminen saattaa onnistua helpommin. Tahattomasti loin noin vuosi sitten omaan blogiini muodon, pelkkä muodollinen aiheenrajaus ei riittänyt: lukupäiväkirjamerkinnät saavat nykyään alkuunsa aina sitaatin.

Mikä tekisi ryhmäblogista mielekkään juuri ryhmäblogina? Päädyin miettimään millä tavoin erilaiset kirjoittamisen muodot vaativat useampia kuin yhden ihmisen, ja kirjeenvaihto maistui hyvältä. Siksi pyysin teidät mukaan: en voi kirjoittaa avointa kirjeenvaihtoa yksin.

Tällä hetkellä ajattelen ryhmäblogia, jonka monologit jatkaisivat ja kommentoisivat toisiaan vailla vaatimuksia jatkamisen ja kommentoinnin tavasta tai kirjoituskertojen tiheydestä. Tästä voi tietysti tulla jotain muutakin.