Patarummut & pasuunat

Joo, ajallisesti huono sauma minullakin. Olenpahan tullut päätelleeksi, että kiire todennäköisesti ainakin seuraavat vuosikymmenet vain lisääntyy, joten sellaista mitä tahtoo tehdä ei kannata lykätä. Päätelmä perustuu kaikkien kunnianhimoisten ja tekemisenhaluisten keski-ikäisten tuttavieni elämän tarkkailuun.

Jääkö jäljelle vain teräs ja kumisevatko patarummut jos hajottaa tekemisensä ympäriinsä niin, että ehtii ylväänkeskittyneen työnteon lisäksi ja lomassa silittää leppeästi jonkun hiuksia ja tulla itse paijatuksi? Teräksiset sankarihahmot silittävät hiuksia vain kärsiäkseen pian taas siitä, että joutuvat ratsastamaan auringonlaskuun suorittamaan tehtäväänsä ja sillä välin kaikki siliteltävät menehtyvät. (Sankarihahmot eivät suostu paijattaviksi.) Tai ehkä kotiin jää Rautajärven vaimo syöttämään lapsikatraalle mustaa petulla jatkettua leipää ja kouluttamaan heistä sotureita.

Ei tietenkään kyynisyyttä ja nihkeyttä kaikkea mahtipontista kohtaan, mahtipontinen on hienoa ja urheaa. Se että sitä pidetään nolona, lisää hienoutta, onhan sankarillista ilmentää paatosta vaikka sille nauretaan. Minä en muuten näe siinä mukautumista kohtaamaasi ajatteluun kyseenalaistamatta. Vai väitätkö, ettet ole törmännyt siihen kuinka mahtipontisuuden noloutta vakuutetaan vakaumuksella?

Ai niin, Timo ja Arschmobile, annan teille oikeudet muokata ja sisustaa tätä blogia vapaasti, kutsua uusia kirjoittajia yms. Aion antaa samat oikeudet muillekin mahdollisesti tänne kirjoittamaan intoutuville.