Unelmointia ja unia muutoista

En ole asunut yhteisössä. Ensi talvena haluaisin hyötyä jostain berliiniläisestä kommuunista: jos saisin hetkeksi kodin sellaisesta, voisin oppia saksaa. Joudun hylkäämään pienen kotini Kalliossa, mutta tiedän pääseväni takaisin ainakin samoille seuduille heti tahtoessani.

Vaikka nyt unelmoin muutoista, sitkeimmin toistuvat painajaiseni sisältävät taloja ja koteja, joista olen jo muuttanut oikeasti pois, mutta joihin unessa olen palannut. Talo, jonka kahdeksannen kerroksen aution asuntolan pienessä huoneessa asuin, murenee ja lahoaa ja on täynnä roskaa. Eksyn käytäviin ja kellarin kummallisuuksiin. Olen palannut kotiini ulkomailla ja tajuan tehneeni takaisinkäännöksen, jota en tahdo; onneksi herään. Oma kotini.

On kuitenkin paikkoja, joihin en ole vielä unissani päässyt muuttamaan, mutta tahtoisin aina kun pääsen niihin. Uneni Helsingissä on niemi, jonka sijainnin melkein tiedän, ja jolla on kauniin kadun saapuessa rantaan pieni kalastajamaja, jonka seinällä saattaa roikkua verkkoja kuivumassa. Santaa rappusten edessä huuhtovat ei kovinkaan kaukana porrskivestä kesäiset aallot. Meri tuoksuu, ja terva, lähellä on laitureita. Aina palatessani tuohon paikkaan unissani tiedän muuttavani joskus asumaan majaani.

Yksin on ihmeen hyvä asua. Iloa kotiin, Helena.

Unien juttelut

Yksi ihmisryhmä on mulle aivan käsittämätön: ne jotka sanovat etteivät koskaan näe unia. Ekanakin, en usko sitä. Etteivät _muista_ näkemiään unia - sen voin uskoa. Mutta että muka kokonaan ei... ei osu, ei uppoo.

Mulle unet on tajuttoman arvokkaita kertomuksia itsestäni, omasta voinnistani ja usein myös suhteesta muihin ihmisiin. Tuo alitajunta-kaveri on niin merkillinen, että se paitsi tuottaa unia, myös ottaa niihin matskuja toisten ihmisten alitajunnan viesteistä. Tarkemmin: ihmisethän viestittävät koko ajan toisilleen enimmäkseen muuten kuin sanoilla. Lähettämiään ei itse välttämättä huomaa, eikä toinen huomaa tietoisesti vastaanottavansa mitään. Mutta alitajuntapa huomaa, ja saattaa kuljettaa ihan häröä viestintää manifestoitumaan unessa. Jos sattuu vielä niin, että viestit ja niiden tulkinta (unessa) on ollut oikeansuuntainen, ollaan jo hyvin lähellä enneunen käsitettä :-)

No, mutta nuo enneuniksi päätyvät on onneksi aika harvinaisia. Mulla ainoat kunnolliset enneunet, 3 kpl, ovat aina VALITETTAVASTI toteutuneet noin puolen vuoden viipeellä. Jokainen näistä unista meni samalla kaavalla: mulle hyvin rakas ihminen oli muuttunut mua halveksivaksi ja mulle vdduilevaksi kusipääksi. Et voila, kaikissa kolmessa tapauksessa niin kävi. Livenä. Eli tiedostamatonta negatiivista viestintää oli alkanut tihkua oikeassa elämässä jo aikapäiviä ennen kuin oikea välirikko sitten tuli. Eikä kummankaan päivätajunta osannut kuvittaa tulevaa niin näppärästi ja yksiselitteisesti kuin uni. Vau.

Tavallisesti unet kertovat paljon asioista, joista en halua tietää tai joita en ole valmis käsittelemään. Mutta unet pyörittävät motiiveja ja teemaa niin kauan, että mä saan selville, mikä on unen viesti mun tavallisen elämän puolelle, ja hoidan sen asian. Sitten paljon on myös unia, jotka vahvistavat omia näkemyksiäni tai periaatteitani esim. suhteessa muutamiin toisiin ihmisiin. Tästä esimerkkinä vaikkapa, että niin pahaa puutetta ei oo vielä tullut, että oisin unissakaan päätynyt petiin työkaverin kanssa ;-) Huomaan aina ajoissa, että tilanteessa on jotain omituista ja epä-minua, ja väistän.

Nyt mulla on ongelmallinen unien sarja (teema), joka toistuu melkein joka yö. Mä löydän itseni usein asumasta jos sun millaisissa rotteloissa, tai opiskelija-asuntoloissa, tai neukkutyylisessä yhteismajoituksessa, tai Joensuun/Pariisin/minkä vain syrjäkujilla. Mutta ikinä se asunto ei ole kunnossa tai valmis tai siisti tai mitään, mitä mun asunto _oikeassa_ elämässä kuitenkin on. Tosin mä en ikinä ole myöskään mitenkään paniikissa unessa sen kulloisenkin rotiskon takia. Lähinnä vain katselen, miten helevetissä olen päätynytkin tänne (ja miksi), ja mitä tälle nyt voi tehdä ja missä järjestyksessä.

Kieltämättä sitä herää aina hyvin onnellisena sitten aamulla *helpotuksen huokaus* kotona. Oma. Valoisa. Juuri siellä missä haluan asua. Omat kissat. Rauhallinen. Täydellinen koti. Kaikki toimii. Mä pidän vilpittömästi ja paljon kodistani. Miksi mä tarvitsen sitten unia, joissa kaikki on nimenomaan asuntopoliittisesti ihan päin helevataa?

Uteliaana odotan, saanko tästä teemasta sen isompaa tolkkua ikinä. Kiire ei ole ainakaan ollut, oisko ja neljä viisi vuotta nämä samat unet pyörineet...

Matkakirje

Tama kirje muuttuilee. Pahoittelen ajoittaista vokaalirajoitteisuutta.

---

4.4.

Möin saksofonini huomattuani ettei se ole kerrostalosoitin. Trumpettiin saa sentään sordiinon, saksofoniin tapasin naapureita säälien tunkea villasukan vaikka se haittasi soittamista. Halusin kovan äänen, en vaimeaa tuhinaa.

Lauluopettajani sai minut löytämään itsestäni korkeita ääniä.

Päivällä joudun vetämään verhon peittämään puoli ikkunaa jos en tahdo kannettavani kuumenevan paisteessa polttavaksi. Tapasin vasta raitiovaunussa tutun ugandalaisen, joka tuli suomeen tammikuussa kun luntakaan ei ollut.

Gradukäsikirjoitus on nyt luettavana ties kellä. Aamulla lentokone vie minut New Yorkiin.

---

17.4.

Tanska näyttää hassulta lätyltä lentokoneenikkunasta, silta Ruotsiin oli uljas näky. Kanadassa näkyi lunta.

Minulle väitettiin, että New Yorkissa olisi kylmä. Eikä ole vaan liki helle.

Naputtelin Bloggerin osoitteen aivan samalla tavalla kuin Suomessakin, mutta täällä Blogger puhuu aasialaisin kirjoitusmerkein. Valitettavasti en osaa tunnistaa niitä tuon tarkemmin. Outoa.

Perulaisissa ravintoloissa riittää kun tilaa alkupalan.

MOMAssa on mielikuvitukseton ripustus, tykkään Pompidou-keskuksesta enemmän.

Jos haluaa kokeilla jotain turistitoimintaa, kannattaa ajaa laivalla Manhattanin ympäri. Se kestää kolme tuntia.

Hod dog -katukauppiaalla oli sairaalakumikäsineet. Näytti hygieeniseltä.

Kaikilla tytöillä täällä on tiukat housut ja lyhyt paita, paitsi joillain hame tai mekko. Vain pojilla saa olla löysiä vaatteita.

Kirjakaupoissa on vain englanninkielisiä kirjoja, mutta Williamsburgissa Brooklynissa kuulee enemmän italiaa ja espanjaa kuin englantia.

---

10.4.

Vielakaan en ole jaksanut valvoa iltaisin paljoa kymmenta pidempaan ja heraan sirkeana kuudelta. Kavin eilen vilaisemassa mukavaa iltaelavaa Bedford Avenueta Williamsburgissa, ei kaukana sielta missa asun, mutta aivan naapurissa oleva Pete's Candy Store on viela kaymatta.

Kirjoitan pienen sievan kellarikahvilan koneella East Villagessa, siksi pisteita puutuu. Hyvaa kahvia.

Ota esille Manhattanin kartta. Etsi juuri 14. kadun ylapuolella italaidalla oleva Stuyvesant Town. Se nayttaa oudolta kaduttomalta lantilta, eika mikaan minulta loytyva opaskirja selita sita. Taytyi siis menna katsomaan. Muille uteliaille: ei ole pakko menna, se on punatiilinen valtava kerrostaloalue, jossa talojen valilla kulkee kavelyteita. Paljon, paljon lapsiperheita, leikkipuisto, kukkaistutuksia ja suihkulahde. Odotin jotain salaperaisempaa.

Tytoilla ei ole myoskaan silmalaseja. Joillain pojilla on, mutta yleensa silmalaseja on vain vanhemmanpuoleisilla miehilla.

En hulluuntunut ostamaan tiukkoja lantiofarkkuja. Sovitin, mutta tulin jarkiini.

Palotikkaat ovat kivoja.

---

16.4.

Vaikuttava väliaikaismuseo. Museo ja näyttely tulevat kiertämään muuallakin, kannattaa käydä katsomassa.

En tiedä mitä ajatella yksityisistä taidekokoelmista, en vaikka ne keräilijän kuoleman jälkeen päätyisivätkin muidenkin katsottaviksi ja olisivat ihmeellisiä.

Lehdet puhkesivat Central Parkin puihin tällä viikolla.

Näin avoimen vasemmistolaisen radiokanavan mainosjulisteen. Siinä oli nuori nainen, jolla oli silmälasit: hänen oli tarkoitus näyttää huolestuneelta älyköltä.

Junalipussa luki näin:

Fares paid in the absence of a ticket will not be refunded, nor will refunds or replacements be made for lost, stolen or destroyed tickets. Refunds are not calculated on a pro-rata basis. Seating aboard NJ transit vehicles is without regard to race, creed, color or national origin.

Palasin eilen Suomeen.

Viime aikoina olen nauttinut lähinnä kahvia

Viimeisimmän puolenyön aikaan älysin unohtaneeni syödä. No, pala leipää ja kaksi keksiä kyllä. Koetin korjata vajauksen muutamalla leipäpalalla, mutta ne eivät oikein maistuneet koska leipä oli päässyt kuivumaan.

Joku tekeminen aina jää kun keskittyy. Olisi mukavaa jos tässä tietokoneen vierellä pöydällä kävelisi kissa, joka aina välillä herättäisi minut havaitsemaan itsensä ja sellaiset asiat kuin syöminen. Kissan pusku ei ole koskaan turha, tuhlaileva se kyllä on, kuten kissan selän silityskin on tuhlaileva. Se silittää otsaa samalla, lakkaan kurtistamasta. Olen mahdollisesti kissan ansiosta: kissa oli kahden äitini kanssa, synnytyksen hetki läheni, mutta äitini oli uninen ja tokkurassa eikä tehnyt mitään. Kissa puski äitiäni herpaantumatta, tökki kunnes tämä heräsi. Sairaalassa tehtiin keisarinleikkaus. Olen nykyään allerginen kissoille.

En ole moneen kuukauteen ehtinyt ajatella tapaani kirjoittaa. Toivon vain että osa kirjoittamastani tulee ymmärretyksi; usein huomaan ettei tule. Eilen ymmärsin eufemiatettuani käyttäen sanoja "mies" ja "nainen", että joku saattaa kuvitella minun puhuvan sellaisen ajattelumaailman sisällä, jossa noilla sanoilla on biologinen perusta. Tämä piti kertoa minulle jotta se saattoi edes juolahtaa mahdollisena tulkintana mieleeni, ja edelleen pidän tuollaista tulkintaa kirjoittamastani todella epätodennäköisenä. Miten niin voisi lukea kun puhun samalla kaikenlaista perustahakuisuutta kyseenalaistaen?

Kieleni kankeutuu. En ehdi ajatella onko se kaunista tai keveää, yritän vain jollain välillä turhaannukseksi yltyvällä tunnollisuudella korjata etukäteen kaikki ne väärinkäsitykset, joita pidän mahdollisina tietäen, että en näe suurinta osaa pahimmista väärinkäsitysten mahdollisuuksista. Toinen vaihtoehto olisi että kirjoittaisin vain itselleni; silloin voisin miettiä kieltä. Olisikohan se oikeasti ymmärrettävämpää kuin yritykseni tarjota ajatuksia, jotka olen saanut lahjaksi tai poiminut jostain siruina ja liittänyt yhteen?

Patarummut & pasuunat

Joo, ajallisesti huono sauma minullakin. Olenpahan tullut päätelleeksi, että kiire todennäköisesti ainakin seuraavat vuosikymmenet vain lisääntyy, joten sellaista mitä tahtoo tehdä ei kannata lykätä. Päätelmä perustuu kaikkien kunnianhimoisten ja tekemisenhaluisten keski-ikäisten tuttavieni elämän tarkkailuun.

Jääkö jäljelle vain teräs ja kumisevatko patarummut jos hajottaa tekemisensä ympäriinsä niin, että ehtii ylväänkeskittyneen työnteon lisäksi ja lomassa silittää leppeästi jonkun hiuksia ja tulla itse paijatuksi? Teräksiset sankarihahmot silittävät hiuksia vain kärsiäkseen pian taas siitä, että joutuvat ratsastamaan auringonlaskuun suorittamaan tehtäväänsä ja sillä välin kaikki siliteltävät menehtyvät. (Sankarihahmot eivät suostu paijattaviksi.) Tai ehkä kotiin jää Rautajärven vaimo syöttämään lapsikatraalle mustaa petulla jatkettua leipää ja kouluttamaan heistä sotureita.

Ei tietenkään kyynisyyttä ja nihkeyttä kaikkea mahtipontista kohtaan, mahtipontinen on hienoa ja urheaa. Se että sitä pidetään nolona, lisää hienoutta, onhan sankarillista ilmentää paatosta vaikka sille nauretaan. Minä en muuten näe siinä mukautumista kohtaamaasi ajatteluun kyseenalaistamatta. Vai väitätkö, ettet ole törmännyt siihen kuinka mahtipontisuuden noloutta vakuutetaan vakaumuksella?

Ai niin, Timo ja Arschmobile, annan teille oikeudet muokata ja sisustaa tätä blogia vapaasti, kutsua uusia kirjoittajia yms. Aion antaa samat oikeudet muillekin mahdollisesti tänne kirjoittamaan intoutuville.

Ajatuksenomistusärsyynnysreaktio

Mikä on paras tapa provosoida ihmisiä käyttämään vapauttaan tulkita toisin? Asettumalla auktoriteetiksi, joka ilmoittaa tulkinnan vapaudesta vaativaan sävyyn? Eräs ystäväni manipuloi ihmisiä jo puoliammattimaisesti, mutta hänenkään kanssaan keskustellessani en ole saanut ollenkaan tyydyttävää vastausta tähän kysymykseen.

Huoli siitä saako tulkita toisin tai viedä keskustelun syrjään siitä missä toinen koettaa pidellä sitä perustuu ainakin kahteen asiaan. Ensimmäinen näistä on mukava, toinen ikävä. Joku voi olla niin innoissaan jostain aiheesta, ettei toinen millään raaski vaihtaa puheenaihetta, vaikkei itse keksisi siitä kauheasti sanottavaa. Se voi olla hieman tuskallista jos keksisi kauheasti sanottavaa aiheen vierestä, mutta kuitenkin mukavaa: innostus on hauskaa seurattavaa. Toisaalta huoli saattaa perustua myös siihen, että pelkää toisen saavan ajatuksenomistusärsyynnysreaktion. Tämä pelko on huono syy olla juoksuttamatta assosiaatioitaan: jalo ihminen tarjoaa kanssaeläjälleen mahdollisuuden voittaa ajatuksiin liitetty mustasukkaisuus ja on piittaamatta pelostaan.

Nyt tuli mieleen kolmas vaihtoehto, mutta siihen ei sisälly huolta siitä saako keskustelua ohjailla arvaamattomiin suuntiin. Voi olla luontevaa mukautua toisen ajatteluun kyseenalaistamatta omaa kyseenalaistamattomuuttaan. Siinä on minusta jotain pelottavaa.

Pohjaisuus

Omasta tekstistä on vaikea saada innoitusta. Omat kirjoittamattomat ajatusrakennelmat taas haihtuvat ilmaan ilmestyäkseen uudelleen esiin vain myrskyisinä öinä täydenkuun aikaan. Toisen teksti on toista maata: se voi antaa yhä uusia assosiaation aiheita, vanhoja kadottamatta. Tämä kuitenkin edellyttää luottamusta tulkinnan vapauteen, auktoriteettivaateiden pysymistä poissa.